Vaihtoehtoisia vaatetalouksia
Tällä hetkellä vaatteet eivät kierrä yhteiskunnassa tarpeeksi. Suurin osa tuotetusta tekstiilistä päätyy kaatopaikoille, eikä sitä hyödynnetä loppuun asti. Tuskastuttava tilanne tuntuu jatkuneen näin jo aivan liian kauan, eikä loppua näy. Kun tulevaisuus näyttää epätoivoiselta, tehdäänpä pieni aikamatka menneisyyteen näin kevätpäivän ratoksi!
Historioitsija Daniel Roche kuvaa teoksessaan The Culture of Clothing : Dress and Fashion in the Ancien Regime (1994) 1700-luvun Pariisin vaatetuksen kukoistusta. Kaupungissa oli valtava määrä vaatealan liiketoimintaa. Pääasiallisena syynä oli pääkaupunkia lähellä sijaitsevan kuninkaanhovin ylellisyystuotteiden kysyntää lisäävä vaikutus. Kaikki kaupungin asukkaat eivät tietenkään kuluttaneet hienoimpia silkkejä uusimmissa väreissä, vaan kaupungin sisällä toimi myös toisenlainen, käytettyihin tekstiileihin perustuva vaatetalous.
Rochen selvityksen mukaan käytettyjen vaatteiden myyjät, fripiers ja revendeurs, toimivat kaupungissa satapäin jo vuonna 1725. Uusia vaatteita tuottaneita räätäleitä ja ompelijoita oli enemmän, mutta myös käytettyjen vaatteiden myyminen oli kannattavaa toimintaa ja sille oli kysyntää. Tehokkaiden second hand -markkinoiden sekä muun muassa teknisen kehityksen vuoksi 1700-luvun kuluessa työtä tekevän väestön alkoi olla yhä helpompi ja edullisempi tyydyttää pukeutumistarpeensa.
Melko niukoilla varoilla elävä pariisilainen joutui vaihtamaan asuaan vuodenaikojen mukaan – siis myymään edellisenä kautena palvelleet pukimensa ja vaihtamaan ne uusiin. Käytettyjen vaatteiden hinnat määräytyivät käyttöasteen mukaan. Myyjä toki pyrki tekemään voittoa, mutta näin jokainen työssäkäyvä pariisilainen pystyi hankkimaan valikoiman erilaisia kuteita. Pellavaiset alusvaatteetkin kiersivät käytetyn tavaran markkinoilla, mutta aivan repaleisimmat ja kellastuneimmat aluspaidat eivät enää päätyneet myyntiin. Kotitalouksissa ne hyödynnettiin lasten kapaloiksi tai räteiksi. Myös kuluttajille tekstiilien loppuun käyttäminen oli ehdottomuus.
Korjaaminen oli yleistä ja välttämätöntä; myös aatelistossa se oli merkki hyvin hoidetusta taloudesta. Käytettyjen vaatteiden myyjät taistelivat saadakseen oikeudet harjoittaa myynnin lisäksi pienimuotoista ompelua: näin he kykenivät muokkaamaan jo parhaat päivänsä nähneistä vaatekappaleista vielä toimivia tuotteita. Erilliset ammattiryhmät taas olivat erikoistuneita vaatteiden korjaamiseen. Korjaaminen oli kiinteä osa vaatetuksen kuluja aina aatelistosta rivisotilaisiin. Rochen mukaan Pariisissa työskenteli vuosina 1700–1725 tuhansia korjaajia, suutareita ja kuivapesijöitä.
Ei ole syytä kaunistella varhaismodernin ajan kaupungin vaatetaloutta liiaksi. Todellisuudessa niukkuudessa eläminen oli myös epähygieenisiä oloja, jokeen laskettuja teollisuuden sivuvirtoja ja epäoikeudenmukaisuuden lamauttamia yhteiskuntaluokkia. Siihen on syynsä, että vuonna 1789 ryhdyttiin vallankumoukseen. Vaateteollisuuden aiheuttamien ympäristöongelmien lisäksi käytettyjen vaatteiden järjestelmässä oli muitakin puutteita. Suuri osa myydyistä vaatteista oli päätynyt myyjien käsiin varkaiden kautta. Hankintavirrat olivat sirpaleisia ja epärehellisyyttä täynnä. Koska yhteiskunta kuitenkin tarvitsi käytettyjen vaatteiden taloutta, ongelmalle ei tehty mitään.
Mitä voisimme oppia tältä aikamatkalta? Mitä tehdä toisin? 2020-luvun länsimainen vaatetalous toimii lähes päinvastoin verrattuna kolmensadan vuoden takaiseen. Mielestäni ajatus siitä, että ihmistoiminta kaikilla sen aloilla olisi vain kehittynyt historian saatossa, on virheellinen. Mitä jos nöyrtyisimme näkemään, että kykenemme luomaan lyhyen aikavälin tuotot silmissä kiillellen myös vahingollisia, epäonnistuneita ja lopulta meille itsellemme epäedullisia järjestelmiä? On selvää, että tuotamme jatkuvasti uusia tuotteita jo valmiiksi tavaraa pursuavaan maailmaan. Yhteiskunta on ehdollistunut etenemään jatkuvan talouskasvun nimissä, vaikka se ei ole ainoa mahdollisuus.
Mitä jos vaateala perustuisi siihen materiaaliseen vaurauteen, jota meillä jo on? Ensilukemalta eriskummallinen esimerkki 1700-luvun Pariisista ilmentää sellaista ajattelun mallia, joka nykyihmistenkin voisi olla hyvä omaksua. Rakentamalla tekstiilejä aidosti hyödyntäviä (ei vain niiden tuottajia hyödyttäviä) käytäntöjä, jotka perustuvat uudelleen käyttämiseen ja korjaamiseen voimme nähdä todellista muutosta vaatemassoissa. Ehkä olen turhan optimistinen, mutta ajattelen, että voisimme jopa olla toistamatta samoja virheitä kuin kolmesataa vuotta sitten. Katsaus yhteiskuntien ja talousmallien menneisyyteen voi inspiroida tällä tiellä ja osoittaa, että meillä on vaihtoehtoja.
Vaatevallankumouksellisin terveisin
Elina VaateVintiö-tiimistä
Lähteet:
Roche, Daniel: The Culture of Clothing : Dress and Fashion in the Ancien Regime. Original: La Culture des apparences (1989). Trans. Jean Birrell. Past and Present Publications. Cambridge University Press, Cambridge 1994.